Tänään heräsin neljältä mielessä taloushuoleni. En meinannut saada unta uudestaan, joten päätin tietysti kaiken järjen vastaisesti yrittää lähteä ratkaisemaan niitä ongelmia tekemällä töitä Excelillä ja pankkisovelluksella. Arvaa ratkesivatko? No ainakin sain muutaman virheen korjattua tulojen kategorisoinnista, kun ensin olin niitä virheitä tehnyt. En saanut enää unta viiden aikaan.
Alkoi ahdistaa entistä enemmän. Olin jo melko tiloissa, jos asia voidaan näin ilmaista: puhuin itsekseni pakko-ajatuksiani ja pakkoliikkeet vaivasivat ihan kunnolla. Halusin ajatuksissani puukottaa itseni, hirttää itseni, tappaa itseni. Päätin, että nyt on Opamoxin oton aika.
Se ei heti alkanut auttamaan, kuten ei välttämättä viime aikoina muutenkaan. Siinä on se noin kolmenkymmenen minuutin viive vasteajassa, joka on joskus itselleni liian pitkä. Lähdin siis vaikeiden pukeutumistoimien ja repun pakkausten jälkeen kohti päivystystä. Tiesin, ettei oikeasti mitään hätää itsetuhoisesta käytöksestä ollut, joten menin junalla ja ratikalla. Toisaalta en myöskään halunnut saada lisää kuluja taksimatkasta.
Pääsin perille varsin hyvin ja kohtuullisen rauhallisena, nyt kun lääke alkoi vaikuttaa paremmin. Valitettavasti vuoron vaihto oli lähellä ja noin viiden minuutin odottelun jälkeen sairaanhoitaja tuli kertomaan, että he vaihtavat vuoroa ja raportoivat seuraaville yön tapahtumista. Ilmeisesti potilaita oli myös jossain osaston uumenissa tai tuli ambulanssilla, sillä odotin lähes puolitoista tuntia.
Välillä olin todella ahdistunut ja pakkoliikkeet tulivat taas pintaan. Välillä puhuin hiljaa itsekseni. Kuitenkin suuren osan ajasta odotin melko rentona. Juttelin muille, jotka etsivät oikeaa paikkaa sairaala-alueella ja myös pari sanaa yhdelle päivystyspotilaalle. Olin myös sen verran armollinen itselleni, että otin (mielestäni myrkkypullon) Coca-Cola-automaatista. Eli siis sallin itselleni hyvin epäterveellisen, mutta miellyttävän juoman aamun piristykseksi, VAIKKA se maksoikin 3,20 €. Tähän täytyy kyllä sanoa: hyvä minä!
Kun pääsin päivystävän sairaanhoitajan keskusteluun, se sujui varsin nopeasti ja hyvässä hengessä. Olin yllättävän selkeä ja silminnähden rento. Analysoimme tilannetta kirkkaasti ja hän näki, että minulla on hyvät edellytykset palata arjen toimiin. Sovimme, että menen aamupalalle ja siitä kirjastolle Oodiin. Sen jälkeen käyn kävelyllä ja teen mukavia asioita, enkä murehdi työnhakua. Lisäksi sovimme, että keskustelen lääkityksestä tänään lääkärin soittoajalla klo 12.
Tässä sitä nyt ollaan Oodin koneella kirjoittamassa. Olo on aika rauhallinen. Toki ahdistustasot ovat olleet viime päivinä hyvin korkealla, joten en tiedä, mitä on luvassa loppupäivälle. Uskon, että oireita tulee olemaan, mutta saatan selvitä niistä kohtuullisesti. Jos jotain toivon, niin sitä, että en tarvitsisi mennä päivystykseen ainakaan muutamaan päivään. Se on nimittäin minulle merkki siitä, että olo on romahtanut. Eteenpäin, vaikka lääkkeiden voimalla, jos ei muuten.
Kertauksena itselleni: tilanne ei ole riistäytymässä käsistä. Et kuole, jos budjetti ei pidäkään tässä kuussa. Et myöskään ole epäonnistunut paskakasa, jos joudut käyttämään tarvittavia lääkkeitä. Et ole huora, jos työnhaku ei edisty toivotulla tavalla. Ja ennen kaikkea: OTA RENNOSTI! Toivon itselleni mielenrauhaa. Toivon itselleni vapautta kärsimyksestä. Toivon itselleni onnellisuutta. Toivon itselleni vapaata sydäntä ja helppoa elämää.