Minulla on takana varsin erikoiset kolme päivää. Kahtena kolmesta olen ollut sekä täysin sairaana että täysin terveenä. On vaikea käsittää, miten näin suurta vaihtelua voikaan olla eri päivien ja hetkien välissä. Samalla se on varsin raskasta ja kuormittavaa, kun ei tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan.
Olin käymässä lauantaina äidin luona ja hänen kanssaan teimme yhteisiä asioitamme ja söimme hyvin. Valitettavasti ruoan jälkeen ahdistus alkoi nousta. Yritin ensin ottaa vähän lisää välipalaa, josko tilanne sillä helpottaisi. Ei auttanut.
Melko nopeasti tilanne meni varsin pahaksi. Huomasin syöneeni liikaa, mistä aloin syyttämään omaa tyhmyyttäni. Tämä ei luonnollisesti auttanut tilanteessa. Oli oikeastaan jo aika lähteä kotopuoleen, mutta en saanut lähdettyä, sillä ahdistuksen oireet olivat sen verran pahat. Ensiksi menin tahtomattani lattialle makaamaan. Siinä makasin lopulta yhteensä noin puoli tuntia.
Mitä päässäni sitten liikkui sinä aikana? Osittain tosi vähän, toisaalta hyvin ikäviä asioita. Ymmärsin toki, että ei ole ihan tavallista romahtaa lattialle makaamaan ilman että pääsee ylös. Toisaalta ymmärsin myös, että tämä kaikki luultavasti johtuu vain ahdistuksen aiheuttamasta regressiosta. Välillä vaihdoin asentoa, mutta en tosiaan päässyt ylös ainakaan 20 minuuttiin, vaikka äiti hopuutti ja kannusti.
Tällaiset omituiset keholliset toimintakyvyn romahdukset ovat olleet minulle varsin yleisiä viimeiset – no, sanoisinko noin pari viikkoa. Alkaa jostain syystä pelottaa tai sitten alan vastustamaan ja kieltämään jotain ajatusta niin paljon, että jalat menevät alta. Koen silloin turvallisimmaksi tavaksi olla makuuasennossa.
Tiesin tarvitsevani apua, joten yritin soittaa päivystysapuun. Siellä oli ruuhkaa ja ohje oli, että hakeudu päivystykseen, jos sinulla on vakavia oireita. Niin teinkin. Kun sain itseni ylös, pukeutumiseen ja lähtöön ei mennyt lopulta kuin ehkä viisi minuuttia. Sen sijaan päivystykseen meneminen bussilla ei onnistunut ongelmitta.
Olin bussipysäkillä varsin omituisissa olotiloissa ja jollain tavalla vihainen. Pelkoakin oli ja varmaan sen vaikutuksesta kaaduin taas maahan yhtäkkisellä liikkeellä menemällä ensin kyykkyyn ja pidellen päätäni, minkä jälkeen heittäydyin pehmeästi kyljelleni. Tähän meni ehkä kaksi-kolme sekuntia tavallisesta seisoma-asennosta. Pysäkillä olleet muut ihmiset eivät reagoineet tilanteeseen, ja ehkä puolen minuutin päästä onnistuin nousemaan ylös.
Bussi tuli ja pääsin sen kyytiin. Naamaa veti vahvasti vasemmalle alaviistoon ja pää kiertyi epämukavaan asentoon. Halusin tappaa itseni (tai sen mikä minussa aiheutti näitä oireita). Olo oli varsin hajanainen mielen puolella. Pääsin Jorviin varsin hyvin, mutta päivystyksen ovella tuli taas mieleen: ”Älä saatana mene tonne päivystykseen” ja ”Älä saatanan huora ota sitä psykiatrian vuoronumeroa!!!” Otin siitä huolimatta ja pääsin pian ensimmäiselle luukulle.
Psykiatrian jonossa ei ollut ketään, joten pääsin noin viiden minuutin odottelun päästä psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Se helpotti hieman, mutta vastaanoton aikanakin minulla oli voimakkaita tic-oireita (kiroilua, naaman vääntymistä vihaiseen ilmeeseen, käsien liikkeitä). Hetken keskustelun myötä tilanne kuitenkin helpottui aika paljon. Sain kotiin vietäväksi paperilla ahdistuksen hallintakeinoja.
Illalla otin olantsapiinia, jotta nukkuisin mahdollisimman hyvin. Se tehosi ja olo oli muutenkin parempi ennen nukahtamista. Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että en päässyt seuraavana päivänä ylös ennen puoltapäivää, sillä olantsapiini väsyttää minua aamullakin.
Koska en halua rasittaa itseäni tänään liikaa, totean, että seuraavana päivänä sama meno jatkui. Hakkasin pahvilaatikkoa ja puukotin kaksi appelsiinia ”hengiltä”, kun oli niin vaikea olla. Menin illalla taas päivystykseen. Siellä oli sillä kerralla jonoa, ja odotin noin kaksi ja puoli tuntia ennen kuin pääsin vastaanotolle. Sinä aikana olo kuitenkin rauhoittui ja keskustelin sairaanhoitajan kanssa varsin lyhyen hetken ennen kotiin lähtöä.
Päivystyksestä kotiin päästyäni en tällä kertaa ottanut olantsapiinia, sillä tiesin aamulla olevan terapian. Se menikin hyvin ja sain kerrottua ja myös ymmärrettyä kokemuksiani aika hyvin. Sain myös melko konkreettisia ohjeita viikon työpäiviä ajatellen, joista ensimmäiset olen jo toteuttanutkin. Tänään tein töitä noin 2,5 h ja se sujui oikein hyvin. Ei tappoajatuksia, ei suurta ahdistusta, ei fyysisiä pakkoliikkeitä tai kiroilua. Otin kyllä ennen työpäivän alkua ¼ opamoxia, joka ehkä tuki hyvää vointiani.
Nyt lopetan tähän, sillä alkaa selässä tuntua epämiellyttävältä. Olen myös hieman väsynyt, joten menen kotiin ja otan kevyesti. Lienee aika julkaista tämä teksti hieman myöhemmin.