Kävin tänään tapaamassa Äiti Ammaa Espoon Metro Areenalla. Päivä kulminoitui halaukseen, mutta millaiseen – se selviää, kun luet tekstin loppuun asti!
Tulin paikalle muutamaa minuuttia ennen kahdeksaa, kun ovet aukesivat tasalta. Jonoa oli niin sadan metrin verran. Sanoisin, että se on paljon arkiaamuna Espoossa mihinkään tapahtumaan. Pääsimme varsin sujuvasti sisään odottamaan.
Odotusta jonossa kesti noin puolitoista tuntia, välillä jono liikkui, mutta välillä seisoimme paikallamme. Lopulta avautui Espoon metro areena, jossa oli pyörimässä Amman perustaman organisaation työstä kertovia videoita. Sain myös vuoronumeron halaukseen: N4.
Jonossa odotellessani äitini soitti, sillä olin kutsunut hänetkin paikalle. Tapasin jonoon tullessani myös erään tutun, nimittäin Sanna Kämäräisen, jonka valmennuksessa olen aiemmin ollut (Henkisesti vahva -akatemia; lämmin suositus minulta!). Juttelimme hieman kuulumisista ja goalmappingistä.
Amman tullessa sisään ihmiset nousivat kunnioittaen seisomaan, mutta eivät taputtaneet. Intialaisissa asuissa olevat henkilöt tekivät pienen rituaalin, kun Amma saapui istuimessa eteen. Lopulta hän istuutui tuoliinsa. Sen jälkeen teimme ohjatun meditaation, jossa ajateltiin kahta pyhää tavua, toista sisään hengityksellä ja toista uloshengityksellä.
Tämän jälkeen alkoi odotus. Äitini soitti uudelleen, kun oli löytänyt areenalle. Hän totesi, ettei halua saada halausta (eikä ainakaan mitään flunssapöpöä), eikä siten ottanut vuoronumeroa. Kävimme äitini kanssa kahvilla ja smoothiella ja hän tarjosi minulle lounaslipukkeen. Se oli kauniisti tehty, sillä itse olisin sinnitellyt mukaan ottamallani proteiinishakella.
Jono tuntui aluksi etenevän varsin hitaasti. Kiertelimme äitini kanssa myyntipöytiä, joissa oli hienoja Intia-teemaisia esineitä, koruja, mausteita ja tietoutta. En kuitenkaan ostanut mitään, sillä oikeastaan tulin tänne halausta varten. Lisäksi Amman opetukset eivät vaikuttaneet yhtä kiinnostavilta kuin buddhalaiset opetukset, vaikkakin ne olivat nähdäkseni hyvin humaaneja ja yleviä.
Kävin lopulta syömässä ennen kuin oli minun vuoroni. Ruokana oli intialaista dal-kastiketta, kasviksia, riisiä ja perunaa. Parasta oli kuitenkin jonkinlainen mangochilikastike, jota otin myös hieman, sillä sen ei luvattu olevan kovin tulista. No, ei kovin, mutta oikein herkullista ja mausteista kylläkin!
Kun olin syönyt, ei tarvinnut enää kauaa odottaa ja meninkin kohti jonoa. Siellä oli ensimmäisenä vastassa penkkijonotus, jossa neuvottiin, kuinka Amman halaus otetaan vastaan. Ei saanut esimerkiksi halata takaisin tai nojata häneen, vaan pelkästään hieman kumartua halattavaksi.
Sitten tuli hieman tietoa mantroista. Siinä sanottiin myös, että Ammalta voi pyytää mantraa. Päätin olla pyytämättä, mikä ehkä hieman näin jälkikäteen harmittaa. Ehkä ensi kerralla (…jos sellainen tulee)? Jono eteni penkiltä toiselle ja saimme lopulta nousta lavalle.
Lavalla ei tarvinnut istua kauaa, sillä jono eteni varsin nopeasti. Lähestymme siis halausta ja näin jo Amman korokkeellaan. Tässä kokemuksiani ”prosessin” ympäriltä:
1) Lavalla oli tungosta, sillä vapaaehtoisia oli ainakin viisi Amman kummallakin puolella. Yhteensä heitä oli lavalla vuoronvaihtoja varten varmaankin kolmekymmentä; osa meditoi, osa istui ja osa teki kumarruksia vuoroaan odotellen.
2) Kun vuoroni läheni, sain vielä lisäohjeita: kumarra alaspäin, sillä olet niin pitkä. Kysyttiin myös kielivalintani ja tulenko yksin halattavaksi. Lopulta annoin uhrauksena tuoman kukkani Amman viereiselle avustajalle ja minut ohjattiin halaukseen.
3) Itse halaus oli varsin pitkä, ehkä noin kymmenen sekunnin mittainen. Amma kuiskutteli minulle korvaan huomattavan monta sanaa, jotka mielessäni tulkitsin niin, että hän sanoi ainakin kaksi kertaa ”rakastan”. Todennäköisesti hän kuitenkin puhui omaa eteläintialaista äidinkieltään, mutta otan oikeuden tulkita sen merkityksen minulle itselleni näin.
4) Halauksen jälkeen minut ohjattiin hyvin nopeasti taaksepäin. Hämmentyneenä en ehtinyt kokemustani siis paljon sulatella! En ehtinyt myöskään kiittää halauksesta millään tapaa vaan kävelin kohta jo istumaan lavalla oleville tyhjille penkeille, joille vapaaehtoiset ohjasivat halattuja. Istuin ehkä viitisen minuuttia ja joku vapaaehtoinen kuiskutti minulle korvaan: kuuntele sydäntäsi.
Mitä jäi siis käteen halauksesta? No, konkreettisena lahjana Ammalta sain myös ruusunterälehteen käärityn siunatun suklaan, jonka söin jo lavalla istuessani. Mutta itse kokemus, se oli mielestäni hellä ja kohtaava, mutta valitettavasti ympäristö oli liian kiireinen ja hämmentävä. En voi sanoa, että halaus siis oli erityisen muistettava edellä mainitusta syystä. Kaikki meni ohi niin, etten ehtinyt olla kunnolla sydämellä mukana.
Ilmeisesti halaus ei ollut ainakaan kaikkia vaivoja parantava, sillä kotiin palattuani päänsärky yltyi varsin ikäviin mittoihin. Mutta kai tässä oli aika paljon odotuksia asetettu, ja oli halaus kyllä mukavan ja lämpimän tuntuinen. Ehkä siis ensi kerralla sydämeni on valmiimpi…? Ehkä ensi kerralla pyydän myös mantran – ainakin koemielessä!