Mitä tunnen tänään? Sekavuutta ainakin, ja jonkin verran pelkoa. Olen huolissani, kuinka pärjään arjessani, työssäni ja elämässäni. Minua mietityttää myös, olenko jäänyt jumiin kuoppaan, jonka olen itse kaivanut?
Ehkä tästä ei ole kyse. Ehkä olen ollut vain poikkeuksellisen huonossa voinnissa viime aikoina. Ehkä – siis vain ehkä – elämä alkaa taas jonkun ajan päästä hymyillä. Nyt ainakaan ensimmäiseen kahteen kappaleeseen ei ole tullut erityisen reaktiivista tekstiä. Se on jo hyvä merkki.
Voimaannnuin eilen terapiassa. Sain kannustusta palata töihin, vaikka aiemmin sinä päivänä vielä pyysin lisää sairauslomaa lääkäriltä. Ajattelen, että paluu on itsestäni kiinni – sairauslomastatus ei muutu sen myötä, olenko pitkällä, vuoden kestävällä sairauslomalla B-todistuksella vai lyhyellä, viikon sairauslomalla A-todistuksella. Eli voin itse päättää, haluanko yrittää palata töihin.
Tajusin terapian aikana, että haluan. Tajusin, tai ehkä tunsin, että pystyn palaamaan, jos haluan yrittää. Se tarkoittaa tietysti myös altistumista sille riskille, että kaikki ei mene niin kuin toivon. Voin joutua uudelle sairauslomalle jo pelkän yrityksen aikana. Mutta uskon, että pärjään.
Kummallinen tuo viimeisen kappaleen johtopäätös. Onko se vain omasta uskostani kiinni? Ja olenko vain itse liian kriittinen sille, että en osaa mitään tai en pysty mihinkään? Onko se vain pelkoa epäonnistumisesta? Saattaa olla. Mutta lopulta pärjäämiseeni vaikuttaa eniten juuri oma uskoni itseeni ja mahdollisuuksiini.
Mitä muuta tunnen tänään? Tätä tekstiä kirjoittaessa koen oivallusta. Tunnen osaamisen ja taitavuuden kokemusta. Ehkä jopa näen hieman kauneutta.