En uskalla luottaa. Siis todella antautua elämän syliin. Olen varuillani, kokeilen kepillä jäätä. Mutta en uskalla astua rohkeasti eteenpäin: mitä jos epäonnistun?
Mitä jos -ajattelu on minulle sairaan tuttua. Olen kyllä nojannut eteenpäin, joskus jopa lähtenyt pitkälle retkelle eteenpäin, mutta että antautuisin elämän aalloille, sen syleiltäväksi kokonaan – sitä en uskalla tehdä.
Uskaltamattomuus tuntuu kurkussa epämääräisenä kipuna, ehkä kireytenä. Pelkään, että olen tulossa kipeäksi. Pelkään montaa muutakin asiaa. En uskalla luottaa elämään. Pidän rystyset valkoisina kiinni tuloksista ja päämääristä. Miksi en uskalla päästää irti?
Uskaltamattomuus tuntuu kehossa. Kehoni ei ehkä ole vielä valmis. Mutta mieleni alkaa olla. Haluan kovasti luottaa. Vaan taisteleeko kehoni eri taistelua? Isäni tai isoisäni taistelua? Kuten rotta, joka vielä kuudennessa sukupolvessa pelkäsi kirsikan hajua?
Voinko siis pelätä JA antautua samaan aikaan? Voinko olla rohkea? Haluan ja päätän niin. Minä aion luottaa elämään ja päästää irti ylikontrollista. No matter what it takes!
Vai loinko juuri uuden päämäärän? Tavoitteen ja tuloksen, joka pitää saavuttaa? Vai ovatko ne edes sama asia? ”Sillä ei ole mitään saavutettavaa…” ”Bodhisattva elää viisauden ylittämässä viisaudessa…”
Toki antautuminen ei tarkoita kalliolta hyppäämistä, ainakaan välttämättä. Voin antautua pehmeästi ja vähitellen…? Saanko elää omaa tahtiani? Ainakaan ennen se ei ole ollut mahdollista.