Nyt en enää ole opiskelija! Opiskelijakorttini on kaputt! Se ei enää ole alennusten tuoja.
Mikä on siis muuttunut? Olenko saanut enemmän resursseja käyttööni? En ainakaan vielä. Odotan yhä myös todistustani, jolla voisin saada niitä suurempia tuloja.
Mutta kai tämä suru on ennen kaikkea opiskelijaelämän vapauden menetyksestä aiheutuvaa surua. Nytkö minun sitten pitää mennä töihin ja olla vastuullinen aikuinen? Ei, en halua vielä!
Toisaalta olen odottanut tätä aikaa niin pitkään. Ja se on tuntunut aina niin äärimmäisen kaukaiselta. Nyt olen tässä, valmistunut ja – onneton. Olenko oikeastaan mitään, ennen kuin kiinnityn seuraavaan elämänvaiheeseeni?
No, tuo on kyllä tarpeetonta synkistelyä. Olen päässyt näin pitkälle, enkä edes ole kuilun reunalla, vaikka olenkin uuden edessä. Opiskelijakortin etujen loppuminen on silti kyllä harmittava asia. Ne kun ovat aika hyviä etuja!
Ja voi vapautta varmasti olla myös työntekijällä. Voin ottaa vastaan työn, jossa pääsen edelleen uimaan lounastunnilla ja saan muutenkin elää hyvää elämää. Ei kaikki kiva työelämän alkamiseen lopu. Ehkä jopa päinvastoin!
Lisäksi saan vielä alumnistatuksella alennusta UniCafesta. Se on tärkeä alennus, mitä aion käyttää heti kun saan alumnikorttini toimimaan. Nyt kun en ole vielä töissä tämä lounasruokailun alennus tulee todellakin tarpeeseen.
Entä sitten yhteisö? No opiskelujeni lopussa en voi sanoa, että sitä oikeasti olikaan. Opiskelin itsenäisesti, joskus hyvin harvoin kävin jossain illanistujaisissa. Ja sielläkin tapasin lähinnä niitä ihmisiä, jotka olivat yliopistolla samaan aikaan kuin minäkin. Eli ei suurta menetystä. Ehkä jään jopa saamapuolelle, kun luultavasti liityn työyhteisöön seuraavaksi.