Minä olen laiska. Minä olen paska. Kuolla ansaitsisin!
Voihan mätä, minun ajatukseni ovat sairastuneet.
Paskaa saatana, koko elämäni!
Tänään olen levännyt. Nukuin ihan hyvin aamulla ja sitten osallistuin mitra-ryhmään. Se oli jokseenkin hidastempoista ja väsytti jonkin verran. Oli vaikea keskittyä ja siitä minun mielestäni puuttui fokus. En ollut tyytyväinen ohjaukseen enkä ollut motivoitunut osallistumaan ryhmään kovin aktiivisesti.
Sen jälkeen menin ruokalevolle. Söin bataatteja ja tofua, mikä oli ihan hyvä ateria. Sen päälle siis nukuin ehkä tunnin tai pari. Body Battery latautui hyvin sinä aikana – jopa 90/100 pisteeseen. Mutta sen jälkeen olen ollut väsynyt tänään.
Kun heräsin, soitin kaverilleni ja vaihdoimme kuulumisia. Kaverini oli käynyt uimassa ja minä mietin, menisinkö kävelylle. Päätin puhelun jälkeen lähteä kävelylle, jonka alussa epäilin, että näinköhän jaksan kävellä viittä kilometriä. Vähitellen kuitenkin tsemppasin eteenpäin ja kiersin aina vain pidempiä reittejä, jotta viisi kilometriä tulisi täyteen. Siitä tuli lopulta ihan hyvä olo, veri virtasi paremmin jaloissa ja mieli oli hieman virkeämpi.
Mutta nyt sitten sen jälkeen, kun söin hieman välipalaa lenkin jälkeen, minulle alkoi tulla itsekriittisiä ajatuksia. Aloin arvostella itseäni laiskaksi tämän päivän suoritusteni perusteella. Olin ”vain” levännyt! Mutta mitä muuta lepopäivänä pitäisikään tehdä? Ei mitään!
Hirveetä paskaa tällainen ajattelu. En kestä enää. Lepo on syvältä! En enää ikinä lepää!
Olen siis ahdistunut siitä, etten ole voinut todistaa tänään olevani tehokas. Se sattuu sisimpääni. Olen hirveän haavoittuvainen siellä jossain. Jos en saa suoritettua lepoa tai parantumista, alan moittimaan itseäni. Tai oikeastaan eipä sitä lepoa tarvitsisi tehdä – pitäisi pärjätä ilman lepoa ja olla tehokas koko ajan.