Mieleni on raskas kuin uraani
ja se halkeaa, muttei tuota energiaa.
Rämmin surkeilla soilla
jotka upottavat minut syvyyksiinsä.
Mahdollisuudet ovat uhkia ja vaaroja.
En saa mistään kiinni, vaikka tarraudun.
Edes itku ei nouse pintaan.
Miten rakastaisin itseäni?
Synkkä kuin kaamoksen aarniometsä,
on sieluni tila pimeää täynnä.
Kuinka hyväksyä se, mitä on,
kun tuntuu, ettei ole mitään.
Kohti Aurinkoa tähyilen,
vaan risukasa on tiivis kaikki tyynni.
Kuitenkin sen valo on liian kirkas
sisäiselle pimeydelleni.
Kerro minulle ilosanoma,
jolla ponnistan pohjalta.
Anna minulle uusi väripaletti,
joka ei ole mustan tahrima.
Ah, tuska – mikä ihana tekosyy
Milloin lakkaan siihen verhoutumasta?
Tänään vain yhtä pyydän ystäväni:
Vetäisitkö kivirekeäni pienen matkan?
Kuka kuulee, jos minä en
osoita edes hieman lämpöä
Kalisevan luurankoni särkevä soundi,
kuin Tuonelan joutsenen laulu.
Onko masennus vain päätös
jättää surun hanat valumaan?
Vai taistelinko kelpo erän,
mutta silti alakynteen jäin?