Vietin pääsiäisviikonlopun Savonlinnassa, suvun kantatilalla ja sukukokoontumisessa läheisessä leirikeskuksessa. Matka oli varsin virkistävä, mutta toisaalta myös hieman ristiriitainen.
Sain onnekseni kyydin pääkaupunkiseudulla asuvalta velipuoleltani, minkä vuoksi matka sujui mukavasti ja halvasti minun kannaltani. Jos olisin lähtenyt junalla, olisi ollut myös ongelmana se, miten pääsen asemalta sukutilalle.
Myös kokoontuminen meni sinänsä oikein mukavasti. He, jotka tunsin paremmin, vaihtoivat kuulumisia ahkerasti ja oli kiva nähdä isäni sisaruksia, jotka ovat suvun vanhimpia isoisiä ja isoäitejä. Isäni poistui joukosta ensimmäisenä heistä, ja nuorinkin taitaa olla jo pian 70-vuotias.
Toisaalta harmilliselta tuntui se, että nuorempaan sukupolveen minulla ei ole kovin hyvää yhteyttä. Esimerkiksi serkkujeni lapset ovat nyt lukio/ammattikouluiässä ja heitä en edes kovin hyvin muista nimeltä. Ei varmaan siis ihme, ettei kovin syvällisiä keskusteluita syntynyt. Lisäksi tähän saattaa vaikuttaa merkittävästi se, että arvomme ovat varsin erilaiset: minä en esimerkiksi syö lihaa ja he ovat oppineet nuoresta pitäen metsästäjiksi.
Toki yhteyteen vaikuttaa heikentävästi myös pitkä matka ja se, että kävin viime kerralla Savonlinnassa yli vuosi sitten. Emme löydä ehkä tämänkään vuoksi yhteistä puheenaihetta. Emmekä sen myötä myös fyysistä yhteyttä ihan tavallisen kättely lisäksi. Mutta jotenkin siinä jäi ulkopuolelle, kun muita halattiin ja heidän kanssaan juttua riitti.
Ilon aiheita oli esimerkiksi yllättävän tasaväkiseksi käynyt ensimmäinen shakkipeli isän veljen kanssa. Toisen pelin lopulta voitin, sillä hän antoi selvästi tasoitusta, vaikka olikin reilusti voitolla alussa. Olin yllättynyt miten hyvin muistin shakin perusteet, vaikka en ollutkaan pelannut sitä vuosiin. Oli siis aidosti hauska pelata, eikä stressitasotkaan nousseet liian korkeiksi jännityksen vuoksi.
Jostain syystä kuitenkin koen kuuluvani vahvemmin isän sukuun kuin äidin sukuun. Olenhan sukunimenikin puolesta isän sukua. Myös identiteetti ja isän suurempi vaikutus elämääni on toki vaikuttanut tähän. Isä oli perheessäni selvästi vahvatahtoisempi ja hänellä oli enemmän vastuuta perheen asioista.
Toki tämä ei tarkoita huonoja suhteita äidinkään sisaruksiin. Tulen heidän kanssaan hyvin toimeen. Koska he asuvat Kuopion suunnalla, minulla on serkkuihini siellä varsin samanlaiset etäisehköt suhteet. Mutta mieleltäni olen Karjalan evakkoperheen vesa, en savolaisen maanviljelijän perheen kasvatti.
Varmaan se liittyy myös isän yrittäjärooliin ja omaan tekijäidentiteettiini. Myös koulunkäyntiin minua kannusti ennen kaikkea isä. Äiti toki tuki lämpimästi ja omalla tavallaan – kuten ruoalla – mutta isän mahdollistama taloudellinen asema on se, miksi sain käydä yliopiston läpi ottamatta lainkaan velkaa.
Tällaisia pohdintoja kirvoitti pääsiäisen reissu suvun luo. Mitä nämä rivit herättivät sinussa? Entä miten koet omat sukujuhlasi tai perheesi dynamiikan? Identifioidutko toisen vanhemman sukuun enemmän kuin toisen? Laita ihmeessä kommenttia ja jaa blogi muille, jos pidit siitä!