Gradu ei oikein etene. Olen jossain kohdassa jumissa. Vai kaikissa kohdissa?
Heräsin tänään aamuyöllä huomatessani, että pohdin tai nään unta gradun tekemisestä. Ei
ollut mukavin hetki. Onneksi sain parin tunnin jälkeen unta uudestaan ja nukuin pitkään.
Toki olen pettynyt siihen, että tavoiteaikatauluni ei näytä pitävän. En siis saane gradua
palautettua marraskuun puoleen väliin mennessä. Tämä tarkoittaa, että todennäköisesti
ehdi syksyn valmistujaisjuhlaan. Surullista, mutta ei katastrofaalista. Seuraava deadline on
31.12.2024.
Se onkin sitten viimeinen deadline. Siitä ei voi myöhästyä! Vai voiko? Ainakin siten voi, jos
ei valmistukaan. Mutta sehän tässä pelottaakin – ettei valmistu! Mitä siitä sitten seuraisi?
En edes halua kuvitella.
Mutta kuvitellaan nyt kuitenkin. Jos en saa gradua (eli mitään tekstiä) palautettua
31.12.2024 mennessä, en voi valmistua (siihen mennessä). Ehkä siinä vaiheessa
luovuttaisin opiskeluiden kanssa ja toteaisin, että en vain saa gradua tehtyä. Ehkä
toteaisin, että opintoni jäivät 270 op:hen ja gradusta kiinni. Ehkä toisaalta hakisin vielä
kerran lisäaikaa.
Mutta miten se vaikuttaisi minun työuraani? En ehkä saisi niitä ylemmän
korkeakoulututkinnon vaativia virkoja, joita toivoisin. En ehkä pääsisi siihen työhön, johon
juuri haluaisin (vaikka en edes tiedä mikä se olisi…) Se siis veisi minulta jonkun abstraktin
mahtavan vaihtoehdon pois. Sulkisi ovia? Se vasta kamalaa onkin.
Vai olisiko? Onko joidenkin ovien sulkeminen itseasiassa helpottavaa? Että olenko
ahdistunut siitä mahdollisuuksien avaruudesta, joka minulla hyvänä päivänä olisi? Ehkäpä.
Tai ainakin kuvittelen, että mikä tahansa on minulle mahdollista, silloin kun voin hyvin.
Toisaalta olen nyt vain kohtalaisessa terveydentilassa eikä mikä tahansa ole minulle
mahdollista. Tai en halua mitä tahansa – sitä samaa mitä jotkut korkeakouluopiskelijat
ehkä haluaisivat. Haluaisin rennon ja vähän stressiä sisältävän työn. Sellaisen joka olisi
sopivan kiinnostavaa, muttei kovin stressaavaa. Sellaisen, josta saisin sopivasti palkkaa
toimeentuloa varten. Ja sellaisen, jossa kokisin olevani hyvä ja arvostettu. Mutta ei siis
tarvitse päästä pääministeriksi tai ylijohtajaksi. Vai tarvitseeko sittenkin?
Minun ei ehkä kannata pyrkiä sellaisiin paikkoihin tai pesteihin, jossa pitää tehdä
ympäripyöreitä päiviä. En ehkä haluaisikaan sitä. Ennemmin jättäisin aikaa perheelle ja
vapaaehtoistyölle. Olisin hyvä ystävä ja jakaisin omastani rahan ja ajan muodossa.
Mutta jotenkin on sellainen ajatus, ettei kannata tyytyä vähään: jos kerran on taitava
akateemisesti, miksi jättää leikkiä kesken? Ehkä siksi, että leikki ei ole sen arvoista? Ehkä
siksi, että tämä on väärä kamppailu? Toki on niinkin, että myös tätä peliä tai leikkiä voi
pelata monin eri tavoin. Pitääko aina olla paras tai pyrkiä siihen (elämäni ongelmallisia
kysymyksiä…)?
Huomenna menen tapaamaan graduohjaajaani. Keskustelemme kirjoituksen jumeista ja
saan luultavasti paljon lisää intoa jatkaa. Ehkä rentoudun ja innostun – ja kirjoitan taas
ensi viikolla 1-3 sivua lisää.
Ja niin se sitten taas etenee. Niin äärettömän hitaasti, mutta myös tappavan varmasti. Jos
jatkan näin, valmistun.