Tällä viikolla se minulle selvisi: en enää tarvitse edes perusterveydenhuoltoa. Olen toisin sanoen parantunut! Vai menikö asia kuitenkaan ihan näin? Onko mahdollisesti kyseessä järjestelmävirhe minun haitakseni? Pohdin asiaa tässä kirjoituksessa.
Totta on, että olen voinut viime aikoina oikein hyvin: olen työllistynyt osa-aikaiseen työhön ja aiemmat käytännössä päivittäiset ahdistavat ajatukset ovat suurilta osin takana päin. Silti tuli yllätyksenä, että terveysasema ilmoitti minulle: kontrolliaikaa ei tarvita.
Vai pitäisikö sanoa niin kuin se ehkä tarkemmin ottaen oli: ”Minulla ei ole oikeutta näillä tiedoilla varata sinulle aikaa.” Ja nämä tiedot viittaavat tässä varmasti viime käynnin tietoihin, joissa kerroin, että voin hyvin ja sain reseptejä lääkkeistä pidemmälle aikaa. Mutta kyllä tämä hieman yllätti minut silti!
Jos kuitenkin on niin, että olen täysin parantunut, siitä pitänee kai nauttia…? Jos siis en tarvitse terveyspalveluita, niin ainakin voin käyttää ylijääneet rahat jäätelöön. (Josta toki voi seurata, että sitten siirryn esidiabetes-vaiheeseen, johon tarvitsen jälleen terveydenhuollon palveluita :D) No, ehkä ne asiakasmaksut eivät niin paljoa nouse…
Mutta kyllähän se tuntuu myös oudolta, että minut katsotaan täysin hyväkuntoiseksi eikä esim. kahden kuukauden päähän anneta seuranta-aikaa, kun kuitenkin olen vielä silloinkin kuntoutustuella, mikä tarkoittaa, että olen toisen lääkärin mielestä edelleen työkyvytön ensi vuoden huhtikuuhun asti. No, kai oireiden poissaoloakin voi pitää terveytenä? Joka tapauksessa tämä kyllä säästää hyvinvointialueen rahoja muiden potilaiden hoitamiseen!
En oikein tiedä miten suhtautuisin tähän. En ole tyytyväinen, mutta en toisaalta kovin peloissanikaan. Ehkä alan käymään lääkärissä huomattavasti harvemmin. Se on jotain, johon en ole ainakaan tottunut. Mutta toisaalta kyllä tämä tuntuu jollain tavalla hylkäämiseltäkin. Katsotaan, ettei potilas tarvitse hoitoa, kun on viimeksi kuukausi sitten voinut hyvin. Ei varsinaisesti kysytä, että mitä nyt kuuluu, vaan luetaan asia papereista ja mennään prosessin mukaisesti ei hoitoa -kategoriaan.
Mutta kai tässä on asennemuutoksen paikka itsellänikin: tervehtymiseen tottumisen aika. Voinko siis kohta olla vähän kuin tavallinen ihminen, joka käy lääkärissä kerran pari vuodessa flunssan takia ja sitten kun on pakkorako? Ei ehkä toteudu vielä ihan heti, mutta olisin kyllä tyytyväinen tästäkin!
Näihin hämmentyneisiin tunnelmiin päättyy tämä kirjoitus. Jos ei ole terveydenhuollon mielestä tarvetta mennä lääkärille, niin kai sitä sitten on terve?
Onko sinulla, lukijani, vastaavia kokemuksia terveydenhuollon palveluihin hakeutumisesta? Oletko saanut kuulla, että et tarvitse (tai saa) palveluita? Mitä ajatuksia tai tunteita se on herättänyt? Entä oletko onnistunut myöhemmin taistelemaan itsesi uudestaan lääkärin vastaanotolle?