Tuleeko ihminen täysi-ikäiseksi 18-vuotiaana? Entä onko hän silloin aikuinen?
Minulla on lapsesta aikuiseksi kasvamisen matka, joka on kestänyt 18-vuotta. Olenko sitten nyt aikuinen, on hyvä kysymys, mutta kyllä olen kasvanut ainakin kaksi metriä! Tämä taival tosin alkoi 14-vuotiaana – sekä vahingossa että formaalin prosessin mukaisesti. Sain nimittäin tällöin lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle.
Alkuaskeleeni otin siis Espoonlahdessa. Kunnes aikuistuin, siis numeeriselta iältäni. No, kuten tapoihin kuuluu, aikuisena on aika siirtyä aikuisten joukkoon – siis aikuispsykiatrian puolelle. En itse asiassa muista, mikä oli hoitotahoni 18-20-vuotiaana. Varmaankin pelkkä psykoterapeutti.
Täytin viisivuotiaana (urani osalta) psykoosin tunnusmerkit ja minusta otettiin koppi varhaispsykoosipoliklinikalla osastojakson päätteeksi. Siitä alkoi myös nyt 14-vuotinen taipaleeni psyyken lääkkeiden kanssa.
Kasvoin ja vahvistuin, kuten lapsen kuuluukin. Aloitin koulun. Miksipä ei siis siirtyä yliopistoterveydenhuollon piiriin? Tosin lääkärini säilyi samana, sillä hän työskenteli kahdessa paikassa.
Kävin tämän yhden hengen poliklinikan vastaanotolla useamman vuoden. Kärsin edelleen samannimisestä vaivasta, tosin sen muoto oli saanut kaksi pakko-sanaa lisää. Kuitenkin keinot ja resurssit loppuivat – sekä minulta että hoitotaholta. Tarvitsin jo tukevamman kehdon, olinhan jo 9-vuotias. Minut siirrettiin Kalasataman psykoosipoliklinikalle, työdiagnoosina Muu ei-elimellinen psykoosi.
Koska määritin itse ongelmani ennen kaikkea äänien kuulemisen käsitteen kautta, sain piakkoin skitsofreniadiagnoosin. Hoito jatkui tässä yksikössä johonkin 2021 syksylle. Olin jo iso poika – vai pitäisikö sanoa teini – 15-vuotias potilasurallani.
Sitten kuitenkin asiat muuttuivat. Ensin sain siirron Vuosaareen, mutta parin kuukauden päästä muutin Espooseen, sillä isäni muistisairaus ajoi hänet hoitokotiin. Halusin olla isän ja äidin lähellä nopeasti huonontuneessa tilanteessa.
Muutimme vaimoni kanssa Espooseen helmikuussa 2022. Sain siirron Matinkylän psykoosipoliklinikalle. Siellä ei mennyt kuin pari tapaamiskertaa, ennen kuin lääkäri oli sitä mieltä, että äänissä, joita kuulin, ei ollut ”delusionaalista sisältöä”, eikä minulla ollut muitakaan skitsofrenian taudinkuvaan sopivia positiivisia tai negatiivisia oireita.
Tämä paluu pakko-oireisen häiriön diagnostiikkaan on ollut nuorisoikäni keskeinen käännekohta. Vuodet 10-16 menivät mielensairauden synkkyydessä kamppaillessa, mutta diagnoosin poisto toi uutta uskoa parantumisen mahdollisuuteen.
Vuoden 2022 aikana vaimoni halusi erota, ja elimme asumuserossa lokakuun alusta. Sain kuitenkin hyvää tukea tähän yllättävään takaiskuun. Sen vaikutukset jäivät lyhytaikaisiksi ja melko vähäisiksi.
Jatkoin melkein aikuisena omaan asuntoon, olinhan jo 17-vuotias potilasurallani, ja samalla myös opiskelija. Sain siis asunnon Tapulikaupungista ja silloinen terapeuttini vastaanotto läheni minua kymmenillä kilometreillä.
Kasvoin yhä, voimakkaammaksi ja myötätuntoisemmaksi. Vuonna 2023 kuvailin tilannettani sanoilla ”myötätunnon läpimurto”. Sitä se todella oli, myös vointini osalta. Olin tehnyt paljon työtä sen eteen ja se tuotti hedelmää.
Kuitenkin valmistuminen ei vielä ollut mahdollista. Ei maisterintutkinnosta eikä psykiatriaurallani. Vuoden 2024 alussa minulla oli taas selvästi huonompi vointi. Jouduin uudestaan päiväkotiin, siis päiväosastolle, kun ahdistus ja itsetuhoiset pakko-ajatukset kävivät entistä voimakkaammaksi.
Tämä oli kai eroahdistusta – minun olisi pitänyt päästä omin voimin eteenpäin: olinhan nyt täyttänyt juuri 18-vuotta. Sain kuitenkin vielä tukea ja se oli tarpeen. Parin viikon jälkeen oloni oli tasaantunut selvästi ja sain kasapäin neuvoja sekä hyvän onnen toivotuksia matkaan.
Oli jälleen myötätuntoisen kesän aika. Oli myös kasvun aika: lähdin pitkälle matkalle Eurooppaan. Uskalsin mennä yksin, tein paljon psyykkistä työtä ja annoin anteeksi isälleni lopullisesti. Kesä meni hyvin, mutta opiskeluihin oli palattava syksyn alussa.
Oli taas eron aika. Tällä kertaa kyseessä oli pysyvä lähtö kohti perusterveydenhuoltoa, ja omavoimaista elämää ilman psykiatrista parisänkyä. Ero ei ollut helppo, mutta nyt koen olevani hyvässä vireessä. Kirjoitan yhä graduani, joka valmistuu tämän vuoden lopussa.
Olenko tullut aikuiseksi, kun pääsin 18-vuoden potilasikään? Entä valmistunko aikuiseksi, kun koulu loppuu? En ainakaan ole täysin terve nyt, mutta sinnittelen ja teen parhaani uusissa haasteissa. Pitkä matka on päättynyt, ja samalla myös toinen pitkä matka on alkamassa. Toivon itselleni onnea!