Olen kokenut viimeisen viikon aikana varsin paljon vaikeita hetkiä. Olen kovasti miettinyt syitä sille ja suorastaan ylianalysoinut (pelon sekaisesti) niitä. Eilen ja tänään on ollut jo parempi vointi ja toivonkin, että hetken takapakki olisi takana. Ainakin paniikki siitä, että tilanne olisi pysyvästi kääntynyt uudelleen huonoon suuntaan, on ohi.
Ensimmäinen teksti
On ”tekee mieli tehdä hara-kiri” -hetki.
Tänään on siis ollut enemmän vaikeaa ahdistusta. Enemmän kuin aikoihin.
No, joskus niitä huonoja hetkiä tulee.
Millä en vakuuttelisi, että tämä menee kyllä ohi. Vaikka se on kyllä ihan tosi väittämä – kaikki olotilat menevät ajallaan ohi. Ehkä se ei siis ole edes vakuuttelua.
Pelottaa. Keho huutaa. Mieli on sekaisin. Vaikea tilanne.
Voinko vain olla tämän olotilan kanssa? Voinko valita sen väliltä, menenkö kolmeksi tunniksi tansseihin vai tapanko itseni? Totta kai voin, mutta uskallanko? Tärkeintä on lähteä tansseihin, ei se miten kauan niissä on.
Ajatus menee huoran penikkaan, joka osoittaa minuun. Onko ainoa keino itsemurha?
Nyt jatkan ensin kotiin, sitten tansseihin.
Toinen teksti
Selkään sattuu. Aiemmin sattui päähän. Lapaväli muistuttelee olemassaolostaan.
EN VITTU KIRJOITA ENEMPÄÄ! kaikki on kuitenkin paskaa.
Vai voiko kirjoittamalla ilmaista myös iloa? Ehkä jopa realistisia ja toiveikkaita ajatuksia?
Toistelen: olen vääränlainen. Kai se on häpeää. Että ajattelee toimineensa väärin, koska on huono.
Tekisi mieli kysyä, mistä tämä kaikki kumpuaa?! Töiden aloittamisestako? Vai jostain aivan muusta. Käsittämättömän käsittelemättömyydestä?
No kysyin jo.
Mielen tarinat jylläävät päässä. Loppuuko tämä ikinä? Paranenko koskaan? Olenko aina tuhoon tuomittu? Onko elämäni vain sarja epäonnistumisia, tästä eteenpäin ja tästä taaksepäin…?
Minua pelottaa, että olen palannut valovuoden menneeseen. Mutta se ei ole totta. Olen ehkä osittain samoissa kokemuksissa, mutta en läheskään yhtä syvällä. Totta puhuen rukoilen kilpirauhaskokeista huonoja tuloksia. En vain jaksa(isi) enää mielenterveysoireilua.
Liitän oireeni tällä hetkellä enemmän kaamosalakuloon kuin varsinaisesti ahdistukseen. Mutta mistä sitä tietää. Ja toisaalta: onko sillä väliä?
***
Pelkään epäonnistumista. Mitä enemmän näitä asioita mietin, sitä enemmän pelkään sitä. Nolouden pelko. Kaikkia muita vahingoittavan nolon toiminnan pelko.
Olenko ritualistipaska vai rakastamani Oskari? Voiko tästä mustavalkoisemmaksi mennä?
Jos rahat ei riitä, kuolen. Siis mitä, jos ne ei riitä. Kaiken kaatuminen ja kadulle narkkariksi päätyminen on jo huomenna totta minulle. Ainakin jos ostan tänään auton ja läjäpäin elektroniikkaa, huonekaluja ja palveluita, rahoilla joita minulla ei ole tällä hetkellä käytettävissä.
Eli menee ainakin pari päivää ennen kuin ehdin kadulle narkkaamaan…