Ahdistaa. Ahdistaa aivan… paljon. Taas on tehtävät tekemättä. Kurssit on kesken ja minä vain LEPÄÄN!
Jos laskisin, montako itsensä kehittämisen projektia minulla on kesken, uskon, että pääsisin noin kahteenkymmeneen. Siis erilaisia kursseja, unelmia, kirjoja, valmennuksia. Ja toki siivous, päiväkirjat, sijoitussuunnitelmat yms. EI EHKÄ IHME, ETTÄ AHDISTAA!
Mikä pahinta – tänään ”olisi aikaa” tehdä näitä projekteja. Mistä siis aloittaa? Miten priorisoida? Aloittaako kiinnostavimmasta, helpoimmasta, tärkeimmästä, akuuteimmasta, vai mistä? Valinnan vaikeus saa minut lamaantumaan! En siis tee mitään, mikä tietysti ahdistaa sekin, sillä sehän tarkoittaa, ”etten ole tehokas!!”
Tämä liiallinen ärsyke- ja vaatimustulva on kyllä minun sisälläni, mutta onko se vain sitä? Eikö meille huudeta kaikkialla mainoksissa: osta, osta, kehity, tienaa enemmän, ole paras versio itsestäsi! Ja mitä kohti me menemme arjessamme: pitää ehtiä viemään lapset päiväkotiin, käydä töissä, jumpassa, hakea lapset ja viedä kouluikäiset harrastuksiin, syödä terveellisesti ja kiireettömästi kumppanin kanssa… ja tietysti nukkua vähintään kahdeksan tunnin levolliset unet sen jälkeen, kun on pitänyt illan virallisen ruutuvapaan.
Missä kohtaa minulle tuli näin kova kiire? Miten hallitsisin tätä kaikkea, joka saa minut hulluuden partaalle?
No on minulla joitain keinojakin: meditoin päivittäin, pidän somen käytössä viiden minuutin aikarajaa per sovellus. Saatan jopa haistattaa paskat yllykkeilleni olla tehokas ja nukkua päiväunet. Silti tämä kaikki tuntuu ajoittain mahdottoman raskaalta – keho on jäänyt ylikierroksille jo ties miten kauan sitten, mihin pysähtyminen ei auta, vaan suorastaan tuntuu pahentavan asiaa.
Ehkä kyse on kuitenkin kaiusta, re-boundista, jälkitärinöistä…? Mitä jos nostaisin rohkeasti levon ja levollisen elämäntavan ykköseksi tärkeysjärjestyksessäni? Ensimmäisenä mieleen tulee tietysti se, että millä sitten eläisin? Eihän ilman työtä voi tulla toimeen…? Oikeastaan, aika moni kyllä tulee. Ainakin luostarissa. Ja eläkkeellä.
Vielä yksi iteraatio: onko kyse siis siitä, minkälaisia tavoitteina asetan elämälleni? Jos en tavoittelisi kansallista huippua ja yrittäisi koko ajan kehittyä ihmisenä, voisinko löytää kohtuuden? Jos vaikka 2000 €/kk riittäisi pienen asunnon ja turvallisen perheen rinnalla? Jos jopa valitsisin työskennellä vain neljä päivää viikossa, vaikka se tarkoittaisi 20 % palkan leikkausta.
Minulla on tässä vielä aika paljon pohdittavaa itseni kanssa. Mitä sinä, lukijani, ajattelet paineista, yhteiskunnan vaatimuksista, kuluttamalla ja kehittymällä onnelliseksi tulemisesta? Onko sinun maailmassasi tasapainoa ja vaihtoehtoja luostarin ja oravanpyörän välillä? Minkälaisia?