Olin unessa noin kolmannella luokalla. Oli uusi luokka ja ihmiset opettelivat tuntemaan toisiaan. Opettaja oli tehnyt kyselyn, jossa oli peruskohtia, kuten nimi, ikä, asuinpaikka yms. Yksi niistä oli kuitenkin SiSu eli sijoitussuunnitelma.
Jostain syystä osasin vastata siihen, että sijoitan, kuten nyt osaan 32-vuotiaana. Laitoin kuitenkin vastaukseksi ”asuntosijoittaminen”. Jotain tapahtui unessa…
Sitten päädyttiin samalla luokalla minun kanssani olleiden kanssa entisen luokanvalvojani (?) luokkaan. Kaikki olivat 32-vuotiaita. Siellä käsiteltiin kuitenkin enemminkin 1-3-luokan asioita. Pelattiin helppoja sanapelejä, kuunneltiin musiikkia yms. Jostain syystä me innostuimme tästä, ja värimaailma alkoi.
Luokasta päästiin aika nopeasti avaruusmatkailuun. Mutta se oli epätodennäköistä! Erittäin epätodennäköistä. Siksi olikin niin, että paluumatka muodostui erittäin vaikeaksi. Todellisuutta pystyi nimittäin väripelissä tunneloimaan tai puhkomaan, jos oli riittävästi energiaa, mutta piti myös päästä takaisin siihen pisteeseen, mistä lähti.
Alkoi järkyttävän pitkä matka jostain päin galaksia kohti entisen luokanvalvojani luokkaa. Jostain syystä kiintopisteenä oli minun kasvoni tai nenäni (ehkä silmäkulmani).
Kun väripelissä oli päästy aivan käsittämättömän pitkälle, johonkin valovuosien päähän monimutkaista todellisuustunnelia (ehkä madonreikää) pitkin, piti yrittää päästä takaisin. Tämä siitä syystä, että todennäköisyydet alkoivat pelata meitä vastaan, ja meillä oli energia vähissä.
En muista, oliko paras tapa palata samaa reittiä vai etsiä suorempi reitti jotain toista todellisuuden haaraa pitkin, mutta uskon, että käytimme jälkimmäistä. Siinä pompittiin tiettyjä värejä käyttäen ”oikopolkua”. Maailmaa pystyi myös zoomaamaan, sillä etäisyydet olivat äärimmäisen pitkiä.
Matkalla oli kymmeniä minun kohtaamiani ihmisiä jotenkin erilaisina tai uudistuneina. Olen kohdannut heidät kaikki elämäni varrella, mutta en mielestäni näissä tilanteissa: ne olivat siis uudelleenkohtaamisia jossain toisessa ulottuvuudessa.
Uni muistutti myös Inceptionia aika paljon. Siinä oli unen eri tasoja ja energian eri tasoja: Jotkut tehtävät onnistuivat vain, jos rinnakkaistodellisuudessa joku katsoi kelloa ja piti huolta siitä, että palattiin oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.
Aluksi etenimme huonosti ja juuri ja juuri todennäköisyydet voittaen. Välillä käännyimme pidemmälle limboon päin, mutta sitten keksin miten pääsemme nopeastikin lähemmäs alkutodellisuutta.
Yksi keino hankkia energiaa oli raha. Jostain syystä unessa oli hyvin lähellä, että Pekka Routalempi olisi voittanut Eurojackpotissa miljoonia. Se oli kuitenkin vaikeaa ”ennustaa”, koska todennäköisyydet olivat hyvin pienet. Onnistuimme zoomaamaan kohti oikeaa voittonumeroa tulevaisuudessa ja se oli ehkä 8 (tai 10), mutta sitten tuli vielä monitasoinen todennäköisyyskenttä, josta en saanut selvää.
Energian lisäksi oli mukana evoluutio ja oppiminen. Tämä liittyi esimerkiksi siihen, miten olisi voinut käydä, jos kolmannella luokalla minun sijoitussuunnitelmani olisi ollut ”asuntosijoittaminen”. Toki olisin nyt eri tilanteessa. Myös jonkunlainen sielunvaellus oli läsnä unessa/pelissä, sillä saattoi helposti käydä niin, että pitkän striikin jälkeen ei löytänyt takaisin sinne mistä lähti.
Tämä liittyi päihteisiin; niillä pystyi tehostamaan energiatasojaan, mutta ne iskivät sitten vieroitusoireineen ja vaikeine tunneleineen takaisin. Myös innostuminen liittyi näihin: päihteillä pystyi lisäämään hetkellisesti energiaa, mutta sitten tuli lama, jonka seurauksena saattoi joutua pitkälle tunnelin päähän, johon jäi jumiin.
Eli, jos hahmotellaan peliä vielä tarkemmin… Joku tieto, joka sinulla on nyt, oli sinulla jo kolmannella luokalla: sait tietysti suuren etulyöntiaseman. Lisäksi evoluutio, energia, raha ja päihteet olivat keinoja boostata tuloksiasi. Tarkoitus oli kerätä pisteitä ensin menemällä ”kauas” ja sitten palaamalla sieltä takaisin. Tämä kauas oli siis jonkinlaista aikamatkailua tai todellisuustunnelointia.
Kun palasimme kaukaa takaisin, pystyin tietyllä tasolla zoomaamaan maailmankaikkeutta: toisin sanoen pystyin liikkumaan tilassa kuin minulla olisi ollut äärimmäisen tarkka kiikari. Kuitenkin ongelmaksi muodostui se, että mitä tarkemmaksi zoomasi, sitä monimutkaisemmaksi pieni maailma muodostui. Esimerkiksi jos näki, että kohde oli yhden pikselin kokoinen tietystä etäisyydestä, se muuttui todennäköisyyskentäksi, jossa olikin esimerkiksi 1000 pikseliä sen alla ja vain yksi niistä oli oikea vastaus. Zoomaus auttoi siis tiettyyn pisteeseen asti, jonka jälkeen piti kulkea värimaailmassa sen ehtojen mukaan.
Jostain syystä keksin jossain vaiheessa, että voin alkaa zoomata omaan kulmakarvaani tai nenääni, sillä se on ollut kaikissa niissä tilanteissa mukana, joissa minäkin. Tämä auttoi merkittävästi, mutta todennäköisyydet olivat erittäin pieniä. Pääsimme jo erääseen eritasolabyrinttiin kulkemaan ikään kuin kärpäsenä katossa. Meidän piti kuitenkin ennakoida sitä, miten kohteet siellä liikkuivat, ettemme vaikuttaisi niihin ja jäisi jumiin.
Pääsimme hyvin pitkälle takaisintulomatkalla ja yritimme uudestaan ja uudestaan zoomata minun kulmakarvaani. Oli myös pitkäaikaisia läheisiä ystäviäni, jotka auttoivat suunnan haarukoinnissa. En ole varma pääsimmekö takaisin alkupisteeseen tai edes sitä, oliko sillä lopulta merkitystä.
Lopussa oli kuitenkin minun tietokoneeni salaisuudet, joita en halunnut muiden näkevän. Jostain syystä salaisuuksiin kuului se, että harrastimme entisen vaimoni kanssa seksiä. Se oli jokin historiallisen tapahtuman ja kuvitelman sekoitus. En halunnut, että muut ihmiset näkevät sitä, en etenkään, että ex-vaimoni yksityisyys kärsii.
Jälleen unen lopussa yritin löytää ruksia ja valikkoa, mutta niitä ei löytynyt.