Viimeinen reilu viikko on ollut raskasta aikaa. Olen oireillut paljon, sekä ahdistuksen että mielialan osalta.
Epäilen, että toivottomuutta sisältävä jakso on yhtäältä seurausta siitä, etten saanut yhtä työpaikkaa, jonka haussa olin vahvoilla. Toisaalta kesän hiljaisempi jakso on tuonut mukanaan myös vähemmän tekemistä ja rutiineita, jotka usein ylläpitävät minulla hyvää vointia.
Kai alan olla väsynyt työnhakuun, kun siinä ei ole tullut tuloksia. Vaikka tämän kuun talousasiat ovatkin menneet tavallista paremmin, pienillä tuloilla eläminen alkaa painaa niskassa entistä enemmän, kun se pitkittyy. Pettymykset varmasti myös ruokkivat toisiaan, etenkin jos niitä tulee useampia lyhyen ajan sisään.
Nytkin haluaisin alkaa avautumaan siitä, miten negatiiviset ajatukseni saavat minut vihaiseksi itseäni kohtaan, mutta yritän pysyä tyynenä. En enää halua jankata itselleni niitä lisää, vaikka niistä kirjoittaminen joskus helpottaakin. Varmaankin välttelyynkin kyllästyy, kun riittävän kauan välttelee.
Toivoa herättää tässä vaiheessa aika harva asia. Ehkä konkreettisin tässä vaiheessa toivoa tuova asia on Living well after schizophrenia -youtubekanava. Siinä vieläkin vakavammasta sairaudesta toipunut nainen kuvaa todella avoimesti ja aidosti omaa elämäänsä toipumisen jälkeen.
No, keksin kyllä toisenkin mukavan asian tältä päivältä: kävin katsomassa läheisen opiskelukaverin vastasyntynyttä vauvaa. Se ei ollut aivan yhtä ihmeellistä, mitä toivoin, mutta ihanaa yhtä kaikki. (Sisimmästäni kumpuaa: jospa minäkin olisin joskus isä). Toinen puoli minussa sanoo: ei se ole sinulle mahdollista.
Iloitsen myös siitä, että olen harjoitellut pitkään meditaatiota, ja se on tuonut arkeeni edes silloin tällöin helpompia ja avarampia hetkiä.
Mitä sinä, lukijani, teet silloin kun huomaat olevasi vaikeuksien keskellä? Mikä auttaa sinua vaikeiden hetkien yli? Entä mistä sinä saat toivoa, vaikka kaikki näyttäisi synkältä?